Nyt kykenen vasta ensimmäisen kerran kunnolla käymään läpi sen tapahtumaketjun, joka johti yksinäisyyteeni. Ensimmäistä kertaa luulin, että et torjuisi minua. Mutta ne sanat sä hämmennät mua liikaa pelottivat minut kuitenkin tiehensä ja en enää halunnut soittaa sinulle. Sen jälkeen olen vain harhaillut kaupungissa. Piirtänyt kuin tekisin sitä elääkseni. Tämän jälkeen voisinkin. Käteni muistaa kasvojesi jokaisen yksityiskohdan, kaipuuni kirjoittaa nimeäsi paperille ja minua pelottaa. Pelottaa niin.
Psykiatri sanoo, että se on luonnollista menettää yöunensa hylätyksi tullessa. Eikä se kirjoita vahvempia unilääkkeitä, vaikka pyydän. En nuku enää. En voi sulkea silmiäni näkemättä sinua. Enkä pidä siitä unesta. Toisinaan minun on tehnyt mieli tyhjentää lääkevarastoni itseeni ja kuolla. Joskus jätän lääkkeet ottamatta, jotta riittäisi ideoita piirtää. Vaikka silloin olen liian sekava ja hauras. Jokainen kerta voi jäädä viimeiseksi ja se on sitä todellista veitsenterällä taiteilua. Leikkimistä kuoleman kanssa. Venäläistä rulettia.
Pelkään jääväni kiinni ahdistukseen, pelkään joka kerta, että lääkkeet eivät lopeta niitä. Joka kerta ne kuitenkin lopettaa, joka kerta yliannos unilääkettä helpottaa.
Kysyin sinulta, että mitä minä olen sinulle ja sinä sanoit, että et tiedä. Sanoin, että luulin sinun rakastaneen minua ja sinä sanoit, että niin sinä teit. Kysyin vielä, että mitä meille tapahtui ja sinä sanoit vain, että hämmensin sinua.
Enkä minä vieläkään ymmärrä, että miten minä tein sen. Miten minä voin olla niin hämmentävä. En ymmärrä, että mitä minä olen taas pilannut.
Piirrän tämänkin yön paperille ja pyydän olemassa oloani anteeksi miljoonannen kerran kaikilta niiltä, joiden elämän olen onnistunut sotkemaan. En tiedä, että miksi en onnistu suhteissani. Miten ne vain kuolevat, vaikka yritän pitää ne koossa.
Laita nippusiteet jalkojeni ja ranteideni ympäri ja työnnä minut mereen. Ei minua tarvitse kukaan, jos et sinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti