Aamuisin on hankala saada happea. Sängystä ei huvita nousta. Kun viimein saan itseni ylös, olen niin tavattoman rauhaton ja levoton. Vaellan ympäriinsä asunnossani, yleensä kaikki päätyy siihen, että avaan ulko-oven ja lähes syöksyn matkoihini. Olen palannut samaan vanhaan malliin, juoksen helposti koko päivän. Kotiin tullessa syön sen mitä olen syödäkseni. Sitten rojahdan sohvalle ja useimmiten ummistan silmäni ja mietin. Toisinaan uppoudun hyvään kirjaan. Joskus taas vain tuijottelen katon valkoista maalia ja mietin otsarypyssä.
Olen ymmärtänyt sen, että jään herkästi vanhoihin suhteisiini kiinni. En pääse niistä yli. M oli tärkeä osa elämääni, todella tärkeä. T on aivan mieletön ihminen ja ihailen häntä vieläkin hänen älykkyytensä johdosta, mutta ei meillä silti ollut yhteistä tulevaisuutta. E:sta olen päässyt ylitse, en enää mieti häntä - johtunee siitä, että hänellä on jo oma perhe ja käsitän, että hän on saamattomissani, ulottumattomissani. Mikään ei tuo häntä takaisin, mikään ei saisi häntä palaamaan luokseni. Minun, joka olen vielä lapsen kengissä, tarvitsen huolehtijaa, rakastajaa.
En osaa olla yksin, vaikka minun todellakin pitäisi osata.
On tässä jotain juttua ollut yhden valokuvaajatytön kanssa. MUTTA en halua sen suhteen toimivan, koska en osaa olla yksin ja olisin riippuvainen hänen läheisyydestään. Uskallan väittää, että hän ei olisi valmis sellaiseen. Ei olisi valmis elämään minun ja epätasapainoisen pääni kanssa. Minulla on harhaisia ajatuksia vieläkin, lääkkeet tosin säästävät suurimmalta nöyryytykseltä, mutta niitä on silti. Silti.
Välillä pelkään itseäni, ajatuksiani, enkä sen vuoksi halua kenenkään olevan lähelläni, pelkäämässä niitä silloin, kun tarvitsisin jonkun, joka tietää mitä tapahtuu ja tietää mitä tehdä.
Mutta voisin kai pötkiä unten maille. Väsyttää nääs.
Näihin tunnelmiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti