Mitä sulle kuuluu?

Mulle tää kaupunki on täynnä sun kuvia.
Hetkii, muistoi ja unelmia.
Osa niist on häipynyt ajan varjoihin,
mutta osa niistä jää, eikä kuole aikoihin.
Me käveltiin rantaan, jalanjäljet jäi hiekkaan.
Meillä oli jotain kestävää.
Mutta meidän jäljet katos veden virtaan.
Ei sitä pystynyt estämään.

Olen onneton. Toisinaan tunnen olevani maailman onnellisin ihminen, mutta päivän kääntäessä selkänsä, epätoivo ja yksinäisyys iskeytyvät kasvoihin. Ja tajuan, kuinka mä ikävöin sua tänäänkin. En mä edes mieti sua enää päivittäin, hyvin harvoin, tuskin ollenkaan. Ja silti toisinaan tajuan, miten mun on ikävä sua. Haluaisin pyytää sua palaamaan, mutta en mä voi, ei mulla ole oikeutta, kun hajoitin kaiken. Rikoin sinunkin sydämesi. Kaipaan sitä, mitä meillä oli. Mutta olen tosin aina tiennyt sen, että jos jostain yrittää tehdä ikuista, se loppuu liian nopeasti.

Kaipaan päiviä, iltoja ja öitä kanssasi. Kaipaan lämpöäsi, rakkauttasi, välittämistäsi. En ole onnellinen näin. Tiedän sen, tiesin sen silloinkin kun olin kanssasi.
Tarvitsen läheisyyttäsi, niitä miljoonia pieniä hetkiä kanssasi. Tarvitsen.

Etäisyys syö mua elävältä, nakertaa pikkuhiljaa. Jokainen päivä käy vaikeammaksi hengittää, vaikeammaksi olla ilman sinua. Alitajuisesti ajattelen sinua, olet yhä sydämessäni. En osaa käsitellä tätä ikävää. En tiedä, miten sitä käsittelisin järkevästi...

Et halua tietää, että mitä olen tehnyt itselleni siinä syyllisyyden aiheuttamassa tuskassa. Siinä kaipauksessa, joka sinusta on jäänyt. Olen raadellut ja repinyt itseäni pahemmin, kuin koskaan ennen. Olen valehdellut enemmän, kuin minulla on rohkeutta myöntää. Kaikki rusentuu, kaikki kaatuu päälle. Ja silti odotan, että soittaisit ja haluaisit olla kanssani vielä. Itselläni ei ole enää rohkeutta ottaa yhteyttä. EN pysty. Ei ole oikeutta siihen. Pilasin sen mitä meillä oli, miksi sinun siis pitäisi ottaa minut takaisin, kaiken sen kivun ja surun jälkeen?

Joskus öisin maatessani valveilla, mietin kuolemaa, mietin itsemurhaa. Sitä miten paljon helpommalla pääsisin ja päästäisin läheiseni. En usko, että sinä kaikessa ihanassa hyväsydämisyydessäsi toivoisit minun kuolevan edes sen kaiken jälkeen.

Tunnen eksyväni päivä päivältä enemmän tähän pimeyteen. Hapuilen, enkä saa otetta. En pysty hengittämään. Lääkkeet jäävät satunnaisesti ottamatta, joskus otan liikaa, vain siksi, ettei tarvitsisi tuntea todellisuutta.
Olen siirtynyt vahvempiin, kuin pelkkiin mielialalääkkeisiin. En vain kestä omaa olemassa oloani ilman sinua. Olen niin paljon velkaa sinulle. Ja tiedän, että vaikka itsemurha sattuukin sinuun ja muihin läheisiini, se olisi kuitenkin ainoa tie päästää teidät tästä kivusta, jota minä levitän ympäristööni.

Mun on kuitenkin pakko kasvattaa ihmisten luottamusta vielä siihen, että selviän. Että saan enemmän vapautta. Paino on saatava nousemaan, lääkkeet on otettava ajallaan, tupakointi lopetettava ja kunto saatava nousemaan. Ihmisten on uskottava, että kaikki on oikeasti hienosti.

Mulla on niin ikävä, etten kestä enää. Tahdon pois täältä. Pakeneminen jonnekin toisaalle ei auta. Vaikka jossain toisaalla ei olekaan muistoja sinusta. Silti. En pystyisi aloittamaan elämääni uudestaan muualla. Olen niin juurtunut tähän kaupunkiin. Rakastan tätä, rakastan sinua. Sydän palaen halusta olla kanssasi. Edes kerran, ennen kuin kaikki kaunis päättyy.

En vain jaksa enää. En tiedä, että mitä minun pitäisi sanoa. Millainen syy kaikelle tälle, että minut päästettäisiin pois. Elämässäni ei ole enää muuta kuin lääkkeitä, riippuvuus ja veriset ranteet. Jotka avaan aina uudelleen ilta toisensa jälkeen, kun en kestä asunnon hiljaisuutta, unettomuuttani ja yksinäisyyttäni.

Kaipaan niin kovasti takaisin syleilyysi, etten pysty elämään ilman sinua.

Tule takaisin tai anna mun kuolla.