Ahdistuksen täytteisiä öitä. Suurimmilta osin unettomia. Ei yhtään viiltoa kuitenkaan, mutta sitäkin useampi tupakka.
Juoksin toissa yönä 30 km, ahdistuksen purkua. Keskimäärin 3 minuuttia/kilometri. Noin puolitoista tuntia, vähän alle, jos tarkkoja ollaan.
Kaloreiden purkua. Ahdistaa.
Paino pysytellyt niukin naukin 53 kilogrammassa. Olen tarkkailussa muutenkin painoni osalta, jos se tippuu, minä pääsen osastolomalle. Letkut massuun ja sänkyyn kiinni, ettei potilas revi niitä pois.
T käskee taistella, M käskee taistella näitä mielihalujani vastaan. E:hen en ole uskaltanut ottaa pitkään aikaan yhteyttä. Sillä on kuitenkin oma elämänsä. Sillä on pian lapsi ja sillä on mies. Sillä on kaikki mitä se on halunnut, enkä mä halua olla mikään hullu exä, joka roikkuu siinä kiinni. Okei, ollaan me oltu ystäviä. Mutta silti, en mä halua rasittaa sitä mun elämälläni enää.
Sillä on oma elämänsä.. Elämä, jonkun toisen kanssa.
Elämä, jota minun piti joskus olla osa.
Mä olen niin tajuttoman yksin. Mä en tiedä, että mitä mun pitäisi tehdä. Miten ja kenen kanssa olla. Mä en tiedä mistään mitään !
Hakekaa mut pois täältä. Mä olen liian huono tänne.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti